Eläintarina: Auttamisen iloa koirasta toiseen!

	Eläintarina: Auttamisen iloa koirasta toiseen! Kirjoittaja: Annika Fagerström 3/2011
Lapsesta asti olen rakastanut kaikenlaisia eläimiä, villieläimistä maatalon eläimiin. Ennen kaikkea sydäntäni lähellä ovat olleet aina koirat, saattaa johtua siitä että omistimme siskoni kanssa oman koiran jo lähes päiväkoti- ikäisinä. Se oli meidän kaunis labradorinnoutaja Amanda, josta ovat meidän monet tuttavat ja ystävät kuulleet uskomattomia sankaritarinoita (ja tosi nolojakin tapauksia).
Amanda nukkui pois 13-vuotiaana, itse olin silloin vähän päälle 16-vuotias. Amandan menetys oli kova paikka ennen kaikkea itselleni, kun koitin hänen viimeisinä, kivuliaina elinvuosinaan tehdä paljon sellaisia asioita joista tiesin, että Amanda oli kuitenkin saanut elää onnellisen koiranelämän loppuun asti. Kun Amanda ei ollutkaan enää vastassa kun tulin koulusta tai harrastuksista, jopa kuukausien ajan tuntui nousevan itselläni pala kurkkuun kun kuljin eteisen läpi eikä kukaan ollut märän kuonon kanssa tervehtimässä.
18-vuotis synttärini alkoivat lähestyä vauhdilla ja olin ilmoittanut sukulaisilleni, että sinä päivänä muutan myös pois kun täytän vuosia. Tiesin kuitenkin etten halua asua yksin, vaikka solukämppään muutinkin, tahdoin saada seurakseni ihmisen tosi ystävän, tietysti koiran. Olin jonkin aikaa tutustunut itsekseni netissä erilaisiin rescue- toimintajärjestöihin, mutta monissa adoptiohakemuksissa oli vaatimuksena täysi-ikäisyys tai 20 vuotta. Lopulta katselin vain huvikseni eri nettisivuja missä annettiin ja otettiin vastaan lemmikkejä. Sieltä löysin myös Susan. Susa on syntynyt Viipurissa eräällä koiratarhalla, joka välittää koiria Suomeen rescue-toimintana. Susa ei siis alun perin ole ollut katukoirana, mutta kuitenkin elellyt ensimmäisen elinvuotensa alkeellisissa oloissa. Susa asui kaksivuotiaaksi asti Helsingissä erään pariskunnan ja toisen koiran kanssa, ja mitä ilmeisimmin Susaa on kaltoinkohdeltu. Kun Susa tuli minulle huomasin jo kaukaa että miehiä, ja ennen kaikkea ulkomaalaisia ihmisiä kohtaan Susa käyttäytyi erittäin pelkoaggressiivisesti. Myös muut sosiaaliset taidot olivat hieman unohduksissa toisten koirien kanssa ja ovat kyllä edelleen hieman… Välillä tuntui, että voimat loppuivat kesken kokoaikaisen johtajuustaisteluiden kanssa, tai kuinka maailma kaatui niskaan kun taas joutui selittelemään Susan käytöstä koirapuistossa muille koiranomistajille ja ettei se ole aina niin aggressiivinen. Kuitenkin tiesin etten saisi missään vaiheessa luovuttaa tai antaa periksi, koira on elävä ja tunteva olento eikä mikään lelu, jonka voi antaa yhä seuraavalle ihmiselle eteenpäin jos se ei toimi niin kuin itse haluaisi. Olin tietoisesti päättänyt ottaa tämän koiran ”taakakseni”, kuntouttaa sen niin ettei tämän koiran tarvitsisi koskaan tuntea enää epävarmuutta siitä joutuuko lähtemään rakkaan ihmisen luota pois. Susan ansiosta olen tällä hetkellä monen eri rescue-toiminnan jäsen. Ja uusimmasta toiminta-tuttavuudestani löysin Ignacion.
Ignacio, tuttavallisemmin Imppu, on tuotu minulle Suomeen Romaniasta. Imppu on itsekin elänyt kurjissa oloissa vaikkei siltä näytäkään, pikemminkin tuntuu että Imppu on ollut oikeaan aikaan ruokapöydässä. Valitettavasti totesimme erään eläinhoitajan kanssa että Impun leikatun entropian lisäksi hänellä on myös todennäköisesti diabetes joka voi olla syynä isoon mahaan. Ikävämpi vaihtoehto on myös tietysti että vatsassa on kasvaimia. Keskustelimme tämän rescue- toiminnan puheenjohtajan kanssa ja tulimme samaan tulokseen: Tärkeintä on se, että Imppu saa elää Suomessa hyvän ja turvallisen elämän. Päätimme ettei Impulle ruveta tekemään sen enempää tutkimuksia eikä lääkityksiä, vaan hoidan häntä konservatiivisesti hänen elämänsä loppuun asti. Tähän asti meillä on mennyt hyvin, välillä väsyttää ja välillä jaksetaan juosta kovemmin, mutta tärkeintä on että toisella on hyvä olo elämänsä jokaisena päivänä.
Kun jommastakummasta rakkaasta ystävästäni aika jättää, olen päättänyt pitää hieman taukoa omista koirista ja aion ottaa koiria kotihoitoon luokseni, kuntouttaa heidät elämään oikeaa koiran elämää jonka jälkeen he saavat jostain päin Suomea perheen, jonka nämä koirat todella ansaitsevat.
Te, jotka olette kiinnostuneita ottamaan katukoiran, tässä varoituksen sana: Päivääkään en ole sitä katunut, että olen pelastanut yhden koiran koko elämän. Tassuterveisin, Annika, Susa & Imppu

Suru-uutinen 3.3.2011: Muistokirjoitus - Herra Imppu pimppu palleroinen
Koko tarinan pikku-Impusta löydät myös Kodittomien Koirien Ystävät - kotisivuilta.

Susa

Imppu

Suru-uutinen 3.3.2011: Muistokirjoitus - Herra Imppu pimppu palleroinen

Ignacio, tuttavallisemmin Imppu, saapui meille Romaniasta lokakuussa 2010. Muistan vieläkin kuinka rupesin itkemään kun näin sen saapuvan ulos. Se oli niin ihanan ja kiltin näköinen pikku pallero! Alku oli aika hankalaa, sisälle merkkaamista sattui usein ja omaa paikkaa ei tuntunut löytyvän. Myös ”pohjaton maha” tuntui kolahtavan Imppuun varsin hyvin. Kerran tullessani kotiin totesin että nyt se sitten on syönyt kokonaisen maitotölkin. Kuitenkin tilanne alkoi muuttua ja Imppu sopeutui pieneen perheeseemme varsin hyvin. Susasta ja Impusta tuli hyvät kaverit vaikka toisinaan Susa häntä härnäsikin ja nappaili niskasta kiinni, onneksi pikku pömppömaha puolusti itseään aina urheasti pienellä kurina-äänellään. Koirapuistossa Imppu oli tosi suosittu, niin ihmiset kuin koiratkin pitivät hänestä ja koskaan ei tullut kenenkään kanssa riitaa. Välillä tosin Imppu hermostui kun urokset hänestä ennen kaikkea pitivät ja seurailivat koko ajan kannoilla. Mutta koskaan Imppu ei purrut ketään, ärisi vain ja sai pienen ”hepuliärinäkohtauksen” joka loppui aina lyhyeen. Impun kohtaloksi kuitenkin koitui hänen armoton ruokahalunsa. 3.3.2011 tulin mammani luota takaisin kotiin koirien luo ja löysin Impun sipsipussi päässä saunasta. En vieläkään ymmärrä miten se oli päässyt pöydältä saamaan sen, ehkä Susa oli siinä sitten hiukan avittanut mutta kuitenkin… Olo on tyhjä ja turta, tuntuu pahalta ajatella että tämänkin olisi voinut estää. Toivottavasti jokainen joka lukee tämän muistaa, ettei mitään mikä saattaisi olla vaaraksi koiralle saa olla sen ulottumattomissa kun omat silmät ei ole valvomassa. Tunsimme liian vähän aikaa, olisin halunnut kulkea kanssasi enemmän polkuja ja löytää pieniä ruokakätköjäsi sängyn alta. Tuntuu pahalta ajatella, ettet ole huomenaamulla röhkimässä sängyn vieressä kun koitat herättää minua. Onneksi sait elää loppujen lopuksi onnellisen elämän meidän kanssamme, toivottavasti se oli elämäsi lopun parasta aikaa, meidän se oli ainakin. Kun kaipaus ja ikävä polttaa niin, että satuttaa, kuuntele silloin sydäntäsi, joka kertoo sinulle, että se oli onnea ja iloa parhaimmillaan, ja nyt muistot ovat kauneinta mitä sinulla on. ♥ Meillä on ikävä sinua, Annika, Tarmo, Susa- koira.